Arenen kyselyanalyysi Ammattikorkeakouluopiskelijoiden harjoittelupaikkojen saatavuudesta sosiaali- ja terveysalalla osoittaa, että harjoittelupaikkapula on rakenteellinen ja valtakunnallinen ilmiö. Kyse ei ole yksittäisten ammattikorkeakoulujen tai alueiden haasteesta, vaan koko koulutus- ja palvelujärjestelmän ongelmasta. Siksi sosiaali- ja terveysalan harjoittelut tulisi nähdä yhteisenä osaamisen jakamisen alustana, joka mahdollistaa myös uusia ratkaisuja sote-alan tulevaisuuteen.
Harjoittelu tulisi nähdä sote-alan yhteisenä alustana, ei vain yksittäisen opiskelijan suoritteena. Haastan nostamaan tämän ajatuksen keskustelujen lähtökohdaksi, kun puhumme sosiaali- ja terveysalan harjoittelupaikoista. Harjoittelu ei ole vain “järjestettävä asia”, joka hoidetaan aikataulujen ja sopimusten avulla. Harjoittelut tulisi nähdä oppimisen, työelämän uudistumisen ja ammattilaisten pito- ja vetovoiman yhtenä ydintehtävänä. Kun saamme yhdessä ratkaistua nykyiseen harjoitteluun liittyvät rakenteelliset haasteet ja tarkasteltua myös omaa ajattelutapaamme uudella tavalla, uskon harjoitteluiden mahdollistavan opintopisteiden lisäksi paljon enemmän. Harjoittelu voi synnyttää luottamusta osaamiseen, vahvistaa työyhteisöjä ja rakentaa tulevaisuuden osaajapohjaa tilanteessa, jossa sote-palveluiden kestävyyttä mitataan joka päivä.
Harjoittelut tulisi nähdä monen suuntaisena tiedon ja osaamisen jakamisena. Harjoittelussa opiskelijan osaaminen ei vain “kerry”, vaan se rakentuu käytännössä: arjen tilanteissa, kohtaamisissa ja siinä, miten teoria muuttuu toiminnaksi. Samalla harjoittelu tuo työyhteisöön uutta näkökulmaa ja tuoretta ajattelua. Parhaimmillaan harjoitteli tuottaa myös pieniä havaintoja ja kysymyksiä, jotka auttavat kehittämään sekä harjoittelupaikan että korkeakoulun toimintaa eteenpäin. Kun harjoittelu nähdään monen suuntaisena osaamisen jakamisena, se ei ole vain resurssikysymys tai velvoite. Se on mahdollisuus sekä opiskelijan ammatilliselle kasvulle että työelämän kehittymiselle.
Samalla on rehellistä todeta: monessa paikassa tämä mahdollisuus jää kuormituksen alle. Ohjaus vie aikaa. Työelämä on paineessa. Ja jos harjoittelun arki tuntuu yhdeltä lisätehtävältä muiden päälle, ei ole ihme, että harjoittelupaikkojen saatavuus kiristyy. Juuri siksi ratkaisu ei löydy vain pyytämällä lisää paikkoja, vaan rakentamalla harjoittelun tapa uudelleen niin, että se palvelee kaikkia osapuolia.
Perinteinen ajattelu ei enää riitä. Harjoittelua on totuttu katsomaan ikään kuin suoriteketjuna, jossa korkeakoulu tarvitsee paikkoja ja työelämä tarjoaa niitä. Opiskelijan suoritettua harjoittelunsa opintopisteet kertyvät ja harjoittelupaikat sekä korkeakoulut ovat täyttäneet velvoitteensa. Mutta jos sen sijaan harjoittelun kokonaisuutta tarkasteltaisiin yhteisenä oppimisen ja resurssien jakamisen alustana, muodostuisi harjoittelusta yhteinen investointi osaamiseen ja sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittämiseen. Tässä ajattelussa harjoittelu ei ole jossain muualla tapahtuva oppimisjakso ja suorite, vaan se on työelämän arkeen integroitava osaamisen kehittämisen malli.
Siksi harjoittelun kehittämisessä pitäisi kysyä enemmän:
- Miten harjoittelu helpottaa työelämän arkea, eikä lisää työkuormaa?
- Miten ohjaus työelämän puolella tehdään näkyväksi osaamiseksi, jota tuetaan ja arvostetaan?
- Miten harjoittelun laatu rakennetaan ennakoitavaksi, turvalliseksi ja vaikuttavaksi?
- Miten korkeakoulut ja harjoittelua tarjoavat osapuolet yhdistävät resurssinsa kaikkien hyväksi?
Ammattikorkeakouluilla on vahva tahtotila rakentaa harjoitteluista sujuvia, laadukkaita ja työelämää hyödyttäviä. Mutta tahtotila ei yksin riitä, jos käytännöt eivät kohtaa työelämän todellisuutta. Siksi tarvitaan uudenlaista kumppanuutta. Sellaista, jossa harjoittelua ei tilata eikä anneta, vaan se muotoillaan yhdessä niin, että se toimii arjessa. Uudet harjoitteluratkaisut syntyvät kokeiluista, rohkeudesta ja ennen kaikkea yhteisestä tahtotilasta.
Harjoittelut tulee nähdä yhä vahvemmin myös osana rekrytointia, työnantajakokemusta ja pitovoimaa. Kyseessä on yhteiskunnallinen haaste, joka on sote-alan elinvoiman kysymys. Jos harjoittelun rakenteet ja käytännöt eivät toimi, menetämme aikaa, osaamista ja tulevaisuuden tekijöitä. Mutta jos ne toimivat, harjoittelu voi olla juuri se alusta, jossa tulevaisuuden työelämä rakentuu konkreettisesti opiskelijan, työyhteisön ja koulutuksen rajapinnassa. Myös Arenen raportin keskeisimpiä viestejä on, että harjoittelupaikkojen riittävyyttä ei ratkaista korkeakoulujen sisäisin toimin. Se kytkeytyy myös harjoittelupaikkoja tarjoavien organisaatioiden rooliin, ohjauksen edellytyksiin ja valtakunnallisen koordinaation puutteisiin. Siksi harjoittelun tulevaisuus on ennen kaikkea yhteistyön, yhteisen tahtotilan ja käytännön ratkaisujen kysymys.
Kyse ei ole vain harjoittelupaikkojen määrästä, vaan koko korkeakoulutuksen ja työelämän yhteistyön rakenteista: jos opiskelija ei valmistu, osaajia ei saada, kuormitus kasvaa ja harjoittelupaikkoja tarjotaan yhä vähemmän. Tämä kierre ei katkea lisäämällä ponnistelua, vaan muuttamalla yhdessä mallia ja ajattelutapaa valtakunnallisesti.
Minna Elomaa-Krapu
Innovaatiojohtaja
Metropolia Ammattikorkeakoulu
Lähteet
Arene (2026). Ammattikorkeakouluopiskelijoiden harjoittelupaikkojen saatavuus sosiaali- ja terveysalalla – kyselyanalyysi (tammikuu 2026).