Muistan nuoruudessani katsoneeni televisiosta suomalaista elokuvaa, jossa päätapahtumapaikkana oli suomalainen kansakoulu. Elokuvan dramaattisena huippukohtana oli kansakoulutarkastajan saapuminen yllättäen koululle – hiihtäen. Hän ei tullut pääovesta vaan suksilla metsän kautta. Yllätys kouluväelle oli siis täydellinen. Elokuvan nimeä en valitettavasti muista, arvelen se liittyneen Niskavuorisarjaan.
Suurten ikäluokkien kasvatit muistavat vielä kansakoulutarkastajat, joista myöhemmin tuli lääninhallitusten kouluosastojen koulutoimentarkastajia tai ammattikasvatustarkastajia. Tämä järjestelmä purettiin 1990-luvun alussa: silloin, kun Suomessa todella kevennettiin normiohjausta peruskouluissa, lukioissa ja ammatillisissa oppilaitoksissa. Kun samaan aikaan perustettiin ammattikorkeakoulut entisten ammatillisten oppilaitosten opistoasteen koulutuksen pohjalle, niissäkin kulttuurin muutos oli suuri: ammattikasvatushallituksen yksityiskohtaisesta ohjauksesta siirryttiin varsin väljään päätöksentekotapaan, jossa paikallisilla toimijoilla (ammattikorkeakouluilla) on suuri päätösvalta opetussuunnitelmista ja opetuksen toteutuksesta.
Korkeakoulujen ulkoinen arviointi on Suomessa järjestetty 1990-luvun lopussa korkeakoulujen arviointineuvoston toimesta. Sen linjaa jatkaa koulutuksen arviointikeskus (Karvi). Arvioinnin perusfilosofia on kehittävä arviointi, ei toiminnan arviointi ”rankaisumentaliteetilla”. Ammattikorkeakoulujen toiminta perustuu kyllä valtioneuvoston myöntämiin toimilupiin, jotka voidaan peruuttaa, mutta ainakaan toistaiseksi sellaista ratkaisua ei ole koskaan vakavasti pohdittu.
Suomen koulutuksen menestystarinaa on selitetty monella tekijällä, mutta yksi vahvuus on se, että opettajalla – onpa hän sitten peruskoulussa tai korkeakoulussa – on suuri autonomia päättää, miten hän suunnittelee, toteuttaa ja arvioi toimintaansa. Häntä valvotaan vähän, jos ollenkaan. Luottamus siihen, että opettaja toimii hyvin, on suuri. Ajatellaan että kun suomalaiset opettajat ovat kaikilla koulutusasteilla hyvin koulutettuja, niin he toimivat vastuullisesti oppilaiden tai opiskelijoiden parhaaksi.
Jokainen aikuisikäinen suomalainen on viime viikkoina törmännyt uutisiin vanhustenhoidon laiminlyönneistä. Myös päiväkotien toiminnassa on esiintynyt puutteita. Molemmissa tapauksissa poliitikot ovat rientäneet esittämään valvonnan lisäämistä, jotta voitaisiin taata vanhusten ihmisarvoinen kohtelu tai pienten lasten turvallinen kasvuympäristö. Näyttää siltä, että osalla toimijoista omavalvonta on ollut puutteellista, ehkä jopa harhaanjohtavaa.
Tuskin haluamme palata koulumaailmassa valvonnan ja kontrollin aikaan
Minun on vaikea uskoa, että kyse olisi työntekijöiden osaamisen tasosta tai eettisistä periaatteista. Olen ollut oman korkeakouluni valmistujaisjuhlissa, joissa valmistuvat sairaanhoitajat ovat lukeneet sairaanhoitajan vakuutuksen Florence Nightingalen hengessä. Valvontaa saattaa olla paikallaan lisätä niin vanhustenhoidossa kuin päiväkodeissa vaikkapa sen verran että alan tarkastajia olisi yhtä paljon kuin eläinten hyvinvoinnissa.
Mutta kaikkea valvova ohjaus ei ratkaise. Se myös maksaa. Me tuskin haluamme palata koulumaailmassa valvonnan ja kontrollin aikaan.
Ehkä kaiken avain olisi perusteellinen keskustelu siitä, miten me kulttuurisesti arvostamme vanhempiamme ja pieniä lapsiamme. Päiväkodeissa lasten vanhempien merkitys on suuri, vanhustenhoidossa puolisoiden ja ikääntyvien lasten samoin. Tarvitaan myös eri ammattiryhmien laajaa kollegiaalista vuoropuhelua, jossa ei pidä kaihtaa vaikeidenkaan asioiden esille ottoa. Koulujen ja korkeakoulujen toimintaa säädellään hyvin vähän velvoittavien lakien pohjalta. Paikalliset, itsenäiset ratkaisut ovat mahdollisia ja kontrolli perustuu osaavien ammattilaisten omaan toimintaan, sisäiseen omavalvontaan. Onko tästä opiksi myös sosiaali- ja terveyspolitiikkaan?
Tapio Varmola
hallituksen puheenjohtaja, rehtori
Arene
